Vierekkäin ja vieripäätä

Pieni lapsi on usein tarkka siitä, kuka istuu hänen vieressään ruokapöydässä. Viereiselle tuolille pääsee yleensä kaikista tutuin ja turvallisin henkilö.

Kuin itse olin pieni, minulle ei riittänyt, että sain päättää kuka istui viereeni. Myös sillä oli merkitystä kuka istui minua vastapäätä ja minua vieripäätä. Jälkimmäisellä ilmansuunnalla viittasin siis minua vastapäätä istuvan ihmisen vieressä oleviin henkilöihin – pöytäseuraan jotka istuvat minua vieripäätä. Se on kai sanomattakin selvää, että olen perheemme esikoinen. Nuorempien sisarusteni ja serkusten järjestämät tuolileikit saivat suvun aikuisilta laimeamman vastaanoton. Jotkut heistä tekivät myöhemmin aivan periaatepäätöksen, että paikkoja ei kertakaikkisesti vaihdeta enää sen jälkeen, kun kerran ollaan istuttu pöytään.

Aikaisempi innostukseni istumajärjestyksiä kohtaan on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muuttunut yleisemmäksi kiinnostukseksi erilaisista tavoista olla yhdessä muiden kanssa. Nykyään mietin näitä kysymyksiä erityisesti matkailun kontekstissa, jossa mahdollistuvat uudet kohtaamiset ja vaihtoehtoiset tavat voida hyvin omassa sekä muiden seurassa. Lomamatkoihin liitetään usein odotus siitä, miten matkalla voimme saavuttaa arjesta poikkeavia yhdessäolon muotoja muiden ihmisten kanssa. Jos matkalta toivoo ennen kaikkea yksinoloa, matkailija ei todennäköisesti tarkoituksella hae kontakteja paikallisten tai muiden matkailijoiden kanssa. Pariskunta taas voi varata matkan siinä toivossa, että matka edistäisi heidän parisuhteensa laatua ja yhteistä hyvinvointia.

Olipa toiveenamme seikkailu, hiljentyminen, tietoisuuden lisääminen, asioiden selvittäminen tai rentoutuminen, ei ole yhdentekevää, miten olemme suhteessa muihin. Se miten olemme yhdessä muiden kanssa, vaikuttaa kokemukseemme hyvästä olosta. Erityisesti rauhallisuuden, läsnäolon ja hiljaisuuden kokeminen on erilaista riippuen siitä, miten olemme yhdessä. Toisen ihmisen kasvot kutsuvat meitä dialogiin. Ja katsoessamme toista silmiin, kutsumme hänet kommunikoimaan kanssamme. Siksi hiljaa oleminen kasvokkain on monelle meistä intensiivinen, ja jopa pulssia kohottava kokemus. Jo tällaisten tilanteiden seuraaminen sivusta saa usein kylmät väreet aikaan.

Näkisin, että hidastaminen ja rauhoittuminen on helpompaa silloin kun emme ole suorassa katsekontaktissa toisten kanssa. Matkan taittaminen peräkkäin luo hyvät puitteet hitaammalle ja hiljaisemmalle olemiselle yhdessä. Tällaista yhdessäoloa voi kokeilla lähtemällä kanootti- tai patikointiretkelle, tai kulkemalla yhdessä kapeaa metsäpolkua. Metsäpolun yhtyessä soratiehen hakeudumme kävelemään toisen viereen, jolloin toiselle tekee mieli kertoa polulla syntyneestä tietoisuudesta. Myös kahdenkeskisillä automatkoilla, ollaan yhdessä vierekkäin katse suunnattuna eteenpäin.

Kun istumme vierekkäin etupenkillä, toisen ja hiljaisuuden kuunteleminen on usein rauhallista ja avointa. Samanlainen vierekkäin yhdessä olemisen muoto tapahtuu saunan lämmössä. Saunan lauteille vierekkäin istuminen on upea mahdollisuus olla rauhassa yhdessä toisten kanssa.

Tällaista erilaisista olemisen tavoista ammentavaa matkailua voi harrastaa myös tutuissa ympäristöissä. Yhteisen olemisen lomakohteeksi voi valikoitua vaikka juuri saunan lauteet tai läheisen metsän polku. Paikka jossa mieli pääsee rauhallisiin lomatunnelmiin.

Joonas Rinta-Kanto Fok_it 3.10.2016 http://nyt.fi/fokit/s1306077532786

  

Matkalta palaavilta kysytään usein, että ’Mitä te teitte lomalla?’. Tämä kysymys sisältää olemisen sijaan oletuksen lomaan kuuluvasta toiminnasta. Silloin vastaaja joutuu puolustelemaan loma-aktiviteettien vähyyttä tai loman harmittavaa lyhyyttä. Mitä jos kysymys kuuluisikin niin, että ’Miten olitte lomalla?’, jolloin yksi vastaus voisi olla ’Rauhassa’ tai ’Yhdessä’. Tai mitä jos itse lomakohde olisi hidastaminen? Silloin voisi käydä Elämäntaito-Etanan tavoin välillä lomalla Hitaalla.

Kysymys on, miten sinne Elämäntaito-Etanan Hitaalle voikaan päästä. Voiko sinne matkustaa hitaasti yhdessä? Mistä tiedän olemmeko yhä Kiireessä, vai olemmeko jo Hitaalla? Voinko mennä itse edeltä, ja toiset tulevat perästä – jos ehtivät? Entä minkälainen matkaseura ja matkapelit vievät varmimmin Hitaalle? Teenkö mielen matkaa kaikkein mieluiten toisen vieressä, takana vai häntä vastapäätä? Tai ehkä vain melko vähäisessä kontaktissa, vieripäätä?

Emily Höckert
https://www.ulapland.fi/FI/Kotisivut/Hitaan-ajattelun-matkustavat-laboratoriot





Kohtaamisia

Kuluneen kuukauden aikana olen ollut osallisena kohtaamisissa, joissa on ollut kyse jonkin yllättävän käänteen ilmaantumisesta tilanteeseen. Olen odottanut yhtä ja saanutkin toista, ja ollut hämmentyneen onnellinen.

Viime viikolla olin teellä brittiläisessä kodissa, jossa rouva keskusteli hämähäkkien ja kalojen kanssa. Ruku, hän joka puhuu luontokappaleille, on liki kahdeksankymppinen Oxfordin käynyt kielitieteilijä, joten eläinkunnan kanssa keskustelu ei tuota tuolla taustalla minkäänlaisia vaikeuksia. Ihmisillä on taipumus puhua monia kieliä. Ruku on taustaltaan intialainen eläinlääkärin tytär, joka on elänyt koko aikuisikänsä Englannissa. Hän on matkustanut paljon, käynyt myös Suomessa Viittakiven opistolla 60-luvulla. Viittakivi taas syntyi Lapin jälleenrakennuksen aikaan järjestettyjen työleirien innoittamana.

Mitä tekemistä intialaisella kielitieteilijällä, hämähäkeillä, kaloilla ja Viittakiven opistolla on Hitaan ajattelun matkustavien laboratorioiden kanssa? Rukun kertoessa kohtaamisistaan mitä kummallisimpien eläinten kanssa, ajattelin että juuri tästä Hitaan ajattelun laboratoriossa on kyse: kohdata ennalta odottamaton, asettua kuuntelemaan ja kommunikoimaan ilman yhteistä ennalta sovittua kieltä; antaa kielen syntyä kohtaamisessa ja läsnäolossa.

Viittakiven opisto oli setlementtiliiton ylläpitämä kansainvälinen kansankorkeakoulu, joka perustettiin 1950-luvun alkupuolella. Ihmisillä oli tarve rakentaa yhteisöllisiä paikkoja, joissa oli tilaa kasvaa ja kohdata niin itsensä kuin lähimmäisensäkin. Viittakivessä on moni viettänyt lomaa työleirillä, opiskelujen parissa, jooga-kursseilla, hiljaisissa retriiteissä. Ihmisillä oli tarve myös rakentaa rauhaa toisen maailmansodan jälkeen. Ja tästä pääsen toisenlaisiin kohtaamisiin. Olen saanut vierailla Kitinkannuksessa, alun perin sotiemme veteraaneille tarkoitetussa kuntoutuskeskuksessa useampaan otteeseen kesän ja alkusyksyn aikana. Kitinkannuksessa ei keskusteltu hyönteisten kanssa, mutta oltiin tekemisissä sekä luonnonmateriaalien että perinteisten maalausmateriaalien kanssa. Kommunikointi tapahtui taiteen välityksellä, aistien kautta. Järjestimme työpajoja sekä asiakkaille ja heidän omaisilleen että henkilökunnalle.

Jäkälän ja sammaleen seasta olisi voinut kurkistaa hämähäkki. Lyhytkin hetki, jolloin on mahdollista siirtyä tutusta ja turvallisesta pois, voi antaa sysäyksen johonkin uuteen. Henkilökunnan maalauspajassa tutkittiin taiteen kautta omaa tilaa ja toisen tilaan astumista. Konkreettisesti se tapahtui maalauspohjien kierrättämisellä siten, että jokainen osallistuja maalasi jokaista maalauspohjaa. Syntyi jotakin yhteistä, vaikka kaikista teoksista tuli keskenään erilaisia.

Taiteen kautta puhuminen on vähän samanlaista kuin keskustelu kalojen kanssa. Täytyy keksiä uusi kieli, ymmärtää sanojen ulottumattomissa oleva ja vakuuttua siitä, että jotakin on tapahtunut, on kohdattu. 

Jaana Erkkilä-Hill

Korvat edellä Misin metsään

Ihmisen merkityksen rakentamisen tapoja on haluttu selittää pitkään. Analyyttisen ja arkiajattelun välille on tehty eroa ja hetikohta haluttu heittää mekanistiset yleistykset yli laidan. Yhtä kaikki, inhimillisen uteliaisuuden taustalta löytyy ihmiskuva, joka olettaa ihmiseläimen ominaisuudeksi jatkuvan tarpeen luoda mieltä ympärillään näkemälleen ja kokemalleen - myös kuulemalleen. Oletus perustuu vaihteleviin kokemuksiin ja pitkäaikaiseen harhailuun. Mikään päätepiste se ei varmasti ole.

Misin kylä, muutama peninkulma Rovaniemestä koilliseen. Seisomme vanhan metsätorpan pihalla. Yöllä on satanut, maasto on kostea ja taivas puolipilvinen. Ohjaaja kertoo kuuntelukävelyn säännöt. Tärkein sääntö on, ettei kävellessä pulista. Se on myös ainoa sääntö. Vasta kävelyn jälkeen kokemuksia voidaan käydä läpi yhdessä. Kävelyretkellä on tarkoitus kuunnella luonnonääniä. Ei puolella korvalla niin, että toisesta sisään ja toisesta ulos. Tarkoitus on kuulostella metsämaiseman ääniä tietoisesti, virittäytyä metsän taajuudelle, aistia metsän hengitys ja rytmi, kuunnella metsän tarinaa sen omalla kielellä. Kuuntelukävely on tutkimusmatka omaan tapaan havainnoida ja tarkkailla ympäristöä.

Etnografin polku havainnoista ja paikan kokemisesta teorioihin on mutkainen ja siksi pitkä. Etnografi tietää lähtiessään odottaa ajautumista umpikujiin, joskus loputtomina haarautuviin risteyksiin, joskus taas virtaviivaiselle ajatusten valtatielle - kuhunkin etappiinsa milloin tahtomattaan ja harmitellen, milloin mielellään. Kuten taiteilijan myös tutkijan ammattitaidon ydin saattaa piillä juuri matkanteon taidossa itsessään. Jokainen polku alkaa rakentua ensiaskelista, ja kuluu tai tasoittuu uusien ensiaskelten alla. Jokainen askel saa merkityksensä polkujen varsilta. Polku on löydettävä tai se on tallattava alusta saakka itse. Polku saattaa kulkea maaston läpi, joka vaatii maailmasta tehtyjen havaintojen eleganttia yhdistelemistä jo kumuloituneeseen tietoon. Toinen polku päästää etenemään vasta sitkeän valintojen perustelun jälkeen. Juhlallista tai korutonta, tulkintoja syntyy, kun antaa tunnelmien ja yksityiskohtien kohtaamiselle mahdollisuuden.

Haen autosta istuinalustan, sitten matkaan. Kuljemme harvassa jonossa. Jättäydyn viimeiseksi ja annan välimatkan edellä kulkeviin kasvaa pitkäksi. Nyt en halua kuulla ihmisten aiheuttamia ääniä. Puhelimet on suljettu, mutta kameran käyttöä ei ole kielletty. Kävelen pihanurmikon poikki. Askeleet eivät aiheuta minkäänlaista ääntä. Sitten ajattelen asiaa tarkemmin. Tietenkin askeista lähtee ääni. En vain kuule sitä. Ihmiskorva on epätarkka instrumentti. Eikä kuuloaistini ole enää samanveroinen kuin poikasena.

Sorapohjainen metsätie rahisee kenkien alla. Koivut humisevat. Tien keskikaistalla kasvaa korkeaa heinää. Se kahisee housujen lahkeita vasten. Oksa naksahtaa poikki askeleen painosta. Hyttysten ininä ärsyttää. Haluaisin kuunnella kaikessa rauhassa luonnon ääniä, mutta nuo penteleet… Kotvan kuluttua ymmärrän miten asiat oikeasti ovat. Hyttyset ovat oleellinen osa metsän äänistä rakentuvaa kudosta. Ne kuuluvat tänne luontaisemmin kuin ihmiset. Minä olen täällä vain vierailija, hyttyset sen sijaan inisevät omassa kodissaan. Kaikkien äänten ei tarvitse miellyttää ja siitä huolimatta ne voivat olla aitoja ja asiaankuuluvia.

Kävelyllä äänet tulevat vastaan ja jäävät taakse. Ääni voi olla kuin akustinen magneetti, joka vetää huomion ja joskus myös koko liikkuvan, uteliaan ruumiin puoleensa. Yksityiskohdille on aikaa ja tilaa. Kävelijä ehtii pohtia muurahaisten polkua ja omien askeltensa jälkiä – ja niin edelleen vaikka muurahaisen ja ihmisen suhdetta. Ruohonjuurikin saattaa saada puheenvuoron. Hidastelu ei poista ajatusta vääjäämättömästä liikkeestä ja ajan kulusta. Päinvastoin: kuten tietoisissa harjoituksissa saattaa usein tapahtua, kuulija alkaa tuntea – tilanteen mukaan tai vaikka samanaikaisesti - mielihyvää muutoksesta ja vaihtelusta tai yhtä hyvin surua kaiken katovaisuudesta. Niin tai näin - ääni liikuttaa. Keskittynyt kuuntelu alkaa raivata sivupolkuja yhä uusiin tulkintoihin.

Poikkeamme vähän käytetylle polulle. Lehtipuiden taimet taittuvat kulku-uralle. Ne kahisuttavat lahkeita eri tavalla kuin korkea heinä, melkein raapivat. Kävelen kostealla sammalmatolla ja kuvittelen taas liikkuvani äänettömästi. Nousemme ylös loivaa mäkeä. Lehtipuiden tilalle tulee mäntyjä. Ne seisovat hiljaa. Heikko tuuli ei tartu havunneulasiin yhtä helposti kuin koivujen lehtiin. Sitten tulee tuulenpuuska ja kuulen honkien huminan. Kuunteluun keskittyminen on hidastanut askeleita. Kävelen paljon hitaammin kuin yleensä ja pysähtelen välillä. Olen alkanut erottaa yhä hiljaisempia ja epämääräisempiä ääniä.

Käpy pyörähtää kengän alla. Siitä lähtee juriseva, rompsahteleva ääni. Ei tuollaisia adjektiiveja tietysti ole olemassakaan, mutta siltä se kuulosti. Polun vieressä kasvaa muutama pieni haapa. Niiden lehdet havisevat tuulessa. Haapa on levoton puu. Hentokin tuulenvire saa sen liikehtimään ja säpisemään, kuin se olisi tohkeissaan jostain. Jos haapa olisi ihminen, sille syötettäisiin mielialalääkkeitä. Metsässä se saa olla oma itsensä. Se saa toteuttaa omaa haapaisuuttaan niin kuin haluaa. Metsässä jokainen kasvi saa kahista, havista ja humista miten lystää. Erilaisuus on täällä ihan OK.

Vaikka kulkisimme tarkoituksella hitaasti hiljaisissa äänimaisemissa, kävely, joskus pelkkä oleilu, vie meitä väistämättä johonkin. Kun hidastelu, hiljentyminen on itsetarkoituksellista - voisi väittää - että kuuntelija on väistämättä jo merkityksellisten tulkintojen tiellä. Erityisesti kun ympäristö tarjoaa vain vähän selkeitä virikkeitä kuuloaistille, tauot täyttyvät mielikuvituksella, omien mielenliikkeiden ja kanssakävelijöiden käyttäytymisen havainnoinnilla. Tämän huomaa usein tapahtuneen kuuntelukävelyjen jälkeen kokemuksia jakaessa. Ja näin tapahtui Misin leirilläkin.

Edellä kulkevat kuuntelijat hajaantuvat ja alkavat haeskella istumapaikkoja. Avaan istuinalustan ja asetan sen laholle kannolle. Kärpänen lentää korvakäytävään, surisee siellä hetken ja lentää sitten pois. Vähän matkan päässä metsän keskellä näkyy yksinäinen savupiippu. Joskus kauan sitten siinä on ollut kokonainen talo. Istun hiljaa ja kuvittelen ääniä, jotka kuuluivat täällä joskus. Pihalla haukkui ehkä koira. Jostain kuului lasten naurua. Astiat kalisivat tuvassa. Pihanperällä koivuhalot halkesivat paukahtaen kirveeniskuista. Sitten saksalaiset alppijääkärit polttivat talon vetäytyessään pohjoiseen. Liekit räiskyivät, ikkunaruudut räsähtivät rikki kuumuudessa. Tai ehkä taloon viritettiin pommiansa, joka räjähti vasta asukkaiden palatessa evakosta.

Keskellä metsässä töröttävä piippu olisi tuskin jäänyt täysin huomiotta sen ohi kävellessäkään. Mutta nyt, yllätyksen lähettyville istuttuamme, osoittautui, että puhkiselittämätön jäänne oli ruokkinut monenkin mielikuvitusta ja kävelyn jälkeen jatkoimme tarkoituksella mielikuviteltujen tarinoiden kollektiivista jatkojalostusta. Ihmismielet alkoivat etsiä selitystä ja kuvitella ympäristön jo kadonnutta elämää.

Nyt kun vaatteet eivät enää kahise, kuulen hyönteisten surinan ja pörinän entistä selvemmin. Niitä tulee koko ajan lisää. Vedän takin vetoketjun kiinni. Siitä lähtee vaimea jurina. Toiset kuuntelukävelyyn osallistujat ovat lähellä, mutta en kuule hiiskahdustakaan heidän suunnaltaan. Olemme yhdessä hiljaa. Suomalaisia jaettu hiljaisuus ei yleensä häiritse. Seurueeseemme kuuluu suomalaisten lisäksi myös englantilainen professori Ann ja australialainen kirjailija David. Kumpikin on ensimmäistä kertaa Suomessa ja Lapissa. Vilkaisen vaivihkaa miten he pärjäävät. Kaikki hyvin. Kiveen ja hiekkaan tottunut David kertoi myöhemmin ihmetelleensä metsämaaston ”kuohkeutta”, sitä että varvikko ja sammalmättäät painuvat hieman jalan alla.

Lähdemme paluumatkalle. Varis rääkäisee yläilmoissa. Vasta nyt panen merkille, että muiden lintujen laulua ei ole kuulunut koko retken aikana. Ainoastaan tuo variksen karski, miltei röyhkeä rääkäisy. Hyttynen yrittää lentää sieraimeen, mutta puhallan sen pois. Ilmavirta suhisee. Kenkä rapisuttaa puolukanvarpuja. Poimin muutaman puoliraa’an marjan. Niistä lähtee hassu poksahtava ääni, kun niitä puraisee. Astun epähuomiossa kahden sienen päälle. Kuuluu rapsakasti murtuvan ja murenevan rakenteen ääniä. Kumarrun tarkastelemaan sienten kalmoja. En tunne sieniä. Ehkä kyseessä on jonkin sortin rouskut tai haperot. Jonkin mielleyhtymän kautta mieleen muistuu sammakko, jonka päälle poikaviikarina astuin paljain jaloin kotikylän kirkon pihalla. Litistyvä sammakko oli poksahtanut korvin kuultavasti.

Luonnonympäristössä liikkujalle kokemuksen tuoma varmuus saattaa sisältää oletuksia sen tarjoamista yllätyksistä. Jo yllätyksen määritelmänkin mukaan yllätykset eivät tule luo silloin, kun niitä tositarkoituksella jahtaa.  Niitä voi kuitenkin yrittää pyydystää metsästäjän oveluudella. Esimerkiksi ihmiseltä muutoin piiloutuvat eläimet saattavat ilmaantua näköpiiriin tai kuuloetäisyydelle. Myös saman linnun varoitusäänet - jos ne tunnistaa - voivat saapua kuulijan korvaan konemaisen säkätyksen sijasta kirkkaana ja melodisena linnun lauluna. Samoin se, mihin oma mieli uudessa ympäristössä milloinkin tarttuu saattaa olla kuuntelijalle itselleenkin yllätys.

Hyttyset ärsyttävät sen verran, että läiskäisen muutaman hengiltä. Varoittavilla esimerkeillä ei ole mitään vaikutusta ympärillä inisevään hyönteispilveen. Polun pikkukivet rahisevat kenkien alla, kun kiristän vauhtia. Arvelen, että hyttysten on vaikeampi osua liikkuvaan kohteeseen. Sitten kenkä luistaa pitkin kosteaa puunjuurta. Siitäkin lähtee juriseva ääni, mutta korkeampi, voimakkaampi ja kiinteämpi kuin kengän alla pyörivästä kävystä. Katse viipyy juurakossa liian pitkään. Olen kompastua ohueen puunrunkoon, jonka toinen pää ulottuu polun reunaan. Kengän kärki potkaisee runkoa, joka välittää liikkeen läheiseen pusikkoon. Koko puska kahahtaa kuin sen läpi olisi kimppuuni rynnistämässä kiukkuinen karhu. Hetken aikaa kuulen sydämen sykkeen korvissani.

Kuuntelukävelyn paluumatkalla Misissä sama polunvarsimaisema näytti aivan eri maailmalta. Tuulikin osui eri korvaan kuin paikalle saapuessa. Pysähtyessä saattoi huomata, kuinka monta yksityiskohtaa metsään saapuessa oli tullut ohitettua

 

                                                 Noora Vikman ja Janne Sinisammal



Linkki Hitaan ajattelun matkustavan laboratorion kotisivuille:
https://www.ulapland.fi/FI/Kotisivut/Hitaan-ajattelun-matkustavat-laboratoriot

Vähälläkin pärjää

Odotin muutama viikko sitten ystävää sunnuntain iltapalalle ja aamulla päätin mennä metsään poimimaan paljon sieniä ja marjoja. Lajien suhteen olin ajatellut keskittyä tatteihin ja puolukoihin. Suuntasin keruumatkalle kohti Ounasvaaraa tarkoituksena kerätä paitsi iltapalavärkit myös luonnonantimia talven varalle. Ei tarvinnut kauaa vaaralla vaeltaa, kun totesin, että paljosta saaliista on turha haaveilla.

Suomalainen sanalasku kertoo, että paljon kanssa aina pärjää. Olosuhteet kertoivat minulle, että vähänkin kanssa on pärjättävä. Niin päätin kerätä vähän sieniä ja marjoja. Arvioin tilanteen uudelleen ja luovuin tarkoista toiveista niin sieni- kuin marjalajin suhteen. Oli helppo tehdä uusi päätös kerätä kaikkia mahdollisia näkyvissä olevia lajikkeita. Aloin kävellä rauhallisesti ja annoin katseen kulkea sammalikossa, jäkälän seassa, pitkin varvikkoa ja kas, sieltähän löytyi variksenmarjoja, muutamia puolukoita ja jopa mustikoita. Sain pussillisen kangassieniä ja loputtomasti metsän tuoksua. Suoalueen yli kävellessä ilman täytti suopursu, kostea sammal ja silmää hellivät murretun punaisen sävyt aluskasvillisuudesta, mättäistä, upottavan kosteuden uumenista.

Vähälläkin siis pärjää. Sain kerättyä iltapalaa varten tarvitsemani antimet. Sain myös lempeän muistutuksen kaikenlaisen määrällisen suhteellisuudesta. Muistin ajan parinkymmenen vuoden taakse, jolloin lapset olivat pieniä, opetustyö vei aikaa ja työhuoneelle oman taiteen pariin oli kova hinku. Silloin ei tuntikaan ollut liian vähän, kun sen saattoi käyttää jonkin työvaiheen tekemiseen omien projektien parissa. Työ meni eteenpäin, vaikka hitaasti. Lyhytkään aika ei ollut liian vähän pitkässä juoksussa.

Paljosta vähään kääntyneen metsäretkeni jälkeen olen käynyt useamman kerran Ounasvaaralla keräämässä vähän marjoja. Kun saalista ei juuri ole, katse on tarkentunut ja silmä oppinut näkemään marjat aluskasvillisuuden seasta. Saalis on ollut materiana mitattuna muutama desilitra tunnin kävelyn aikana. Aistikokemuksina ja ajatuksina olen saavuttanut paljon enemmän kuin mikään mittayksikkö voi kertoa. Olen tarkentanut värihavaintojani, eritellyt syksyisen metsän tuoksuja, kuunnellut niin hiljaisuutta kuin yhtäkkisiä äänimaisemia. Jossakin määrittämättömässä paikassa ylleni lehahti parvi pikkulintuja, aloitti kirkkaan soinnin ja sitten ääni vaikeni. Suussani maistui variksenmarjan raikas mehu.

Olen alkanut kysellä itseltäni, miten vähässä on vielä liikaa, ylimääräistä hälyä autenttisen läsnäolon tiellä. 

Jaana Erkkilä

Seikkailu hiljaisuuden rajapinnassa

Misi – alle kahdeksankymmenen asukkaan kylä 52 kilometrin päässä Rovaniemestä. Misin kulttuuririkasta historiaa värittää sodan jälkeinen jälleen rakentaminen, eloisat kasvun vuodet, kaivostoiminta, tukinuitto, kaiken edellä mainitun hiipuminen ja väestön hiljainen poismeno. Misissä vanhat metsätiet verhoutuvat jäkälän peittoon hylättyjen rakennuksien hiipuessa kasvillisuuden vihreyteen – luonto ottaa kulttuurilta tilaa takaisin. Vielä hieman yli kuukausi sitten ajattelin minulle ennestään tutun Misin olevan raunioitunut tylsä paikka vailla tulevaisuutta. Nyttemmin tiedän paremmin.

Osallistuin matkailututkimuksen professori Soile Veijolan ideoiman Misin hiljaisuusleirin järjestämiseen 8.-11.8.2016. Roolikseni leirille puin etnografin asun. Keskityin puhumisen sijasta kuuntelemiseen ja tekemisen sijasta olemiseen. Yhdessä muiden osallistujien kanssa muodostimme leirin – väliaikaisen olemisen tilan metsän ja kylän häilyvässä rajapinnassa. Keskityimme leiriläisten kanssa hetkeen monenlaisia metodeja hyödyntäen, jotka auttoivat hämärtämään rajaa tekemisen ja olemisen välillä. Neljä päivää tuntui neljältä viikolta. Hitaus antoi ajalle uudenlaisen merkityksen. Leiri oli seikkailu, jossa vuorikiipeilyn sijasta kuuntelimme metsän kuiskutusta ja nähtävyyksien kiireinen etsiminen korvaantui lohen hiljaisen loimutuksen riemulla.

                                                                ***

Kokemukseni summatakseni: olin neljä viikon tuntuista päivää hetkessä yhdessä muiden kanssa maailman tylsimpänä pitämälläni alueella nauttien uudenlaisesta kokemuksesta – arkisuuden muuttumisesta seikkailuksi. Seikkailu ei tarvitse uutta paikkaa sijainnikseen. Se tarvitsee vain taitavasti rakennetun tilanteen. Etnografin roolissani pistin merkille, kuinka avoimesti ja stressittömästi leirimme toisilleen ennestään tuntemattomat ja arjessaan eittämättä kiireiset osallistujat viestivät keskenään. Hiljaisuudessa seikkailu ei ole yksilön vaan yhteisön rakennelma.

 

Paikat eivät ole tylsiä. Tylsiä voivat olla vain kokemukset. Paikka ei tarvitse Eiffel-tornia tai Kilimanjaroa ollakseen kiinnostava. Kokemuksia voi rakentaa tietoisesti, jolloin mikä vain paikka muuttuu ikimuistoiseksi. Kokemuksien tietoinen rakentaminen ei kuitenkaan voi olla pakottamista, vaan pyytämistä. Kokemus on kuin hiljaisuus: käskiessä se täyttyy melusta, pyytäessä se täyttää itsensä.

Janne Honkasilta


Linkki Hitaan ajattelun matkustavan laboratorion kotisivuille:
https://www.ulapland.fi/FI/Kotisivut/Hitaan-ajattelun-matkustavat-laboratoriot

Terveisiä leiriltä

Järjestin elokuun alussa neljän päivän mittaisen Hiljaisuusleirin Misissä, pienessä kylässä puolen tunnin ajomatkan päässä Rovaniemen keskustasta.

Lämmin kiitos heti alkuun kaikille leiriläisille! Kun eri alojen ihmiset kohtaavat kauniissa maisemassa ja kaukana omista ympyröistään, tulee asioita mietittyä uusilta kanteilta. Uudet ajatukset ovat olleet kautta aikojen erinomainen tuliainen matkoilta.

Hiljaisuusleirillä kokeilimme erilaisia uusia ja vanhoja ”pelejä ja leikkejä”, joiden avulla on mahdollista kehitellä tietämiselle ja kokemiselle sekä yhdessä olemiselle ja tekemiselle erilaisia muotoja. Sovitimme nämä perinteiseen suomalaiseen maalaismaisemaan – luonnollisesti myös hitaaseen saunomiseen ja loimulohen valmistamiseen ulkosalla.

Olennaisinta leirillä on kuitenkin aina itse leiriminen. Ymmärrys, että jokainen leirijä – jokainen matkailija – on osa toistenkin matkailuelämystä. Myös miljööt, puut, välitilat, kulkuväylät ja huonetilat kalustuksineen merkitsevät, olimmepa sitten virkistymässä tai töissä.

Töitäkin tehdessä sopii sitä paitsi virkistyä samalla.

 *

Ryhmäämme kuuluvat tutkija Janne Honkasillan ja itseni lisäksi hiljaisuusmatkailun uranuurtaja Suomessa, yliopiston lehtori Noora Vikman Itä-Suomen yliopistosta sekä YTT vieraanvaraisuuden etiikasta vastikään väitellyt Emily Höckert Tukholman bisneskoulusta.

Meitä kaikkia ovat jatkossakin sparraamassa myös ulkomaiset asiantuntijamme: luovien teknologioiden professori Ann Light Sussexin yliopistosta ja kirjailija, teatteriohjaaja ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessori David Carlin RMIT:stä Melbournesta.

Misin leirillä asiantuntemustaan jakoivat kanssamme myös filosofian opettaja Janne Säynäjäkangas Kemijärveltä ja biotaiteen läänintaiteilija Antti Tenetz Oulusta. Vapaaehtoiskokkimme Antti ja Joni pitivät meidät onnellisina herkullisilla aterioillaan. Misin ihmiset auttoivat kaikessa mahdollisessa.

Keskeiset leiriläisemme olivat tietysti hankekumppaniyritystemme ihanat edustajat. Leiri huipentui HAML-peliin, jota pelaamalla vapautimme ensin oman ja yrityskohtaisen luovuutemme. Sen jälkeen asetimme ideat eri alojen asiantuntijoiden testattavaksi.

*

Hitaan ajattelun laboratoriot voivat siis myös matkustaa! Ne mahdollistavat matkailun kehittäjille uudenlaisia visioita, periaatteita ja tuotteita.

Suomalaisilla – hitaan ja pulputtamattoman olemisen ja ilmaisemisen perinteisillä mestareilla – onkin kaikki mahdollisuudet tulla hitaan matkailun mekkamaastereiksi.

Suunnannäyttäjäksi ryhtyminen ei ainoastaan kirkasta luonnonmaisemiemme kulttuurista ja taloudellista arvoa, vaan tukee myös kansanterveydellisistä haasteista selviämistä niin meillä kuin muuallakin. Väestömme ja kansainväliset matkailijamme istuvat, kiirehtivät ja murehtivat liikaa niin töissä, kotona kuin vapaa-ajan matkoillakin.

Voisiko matkailuala vaihtaa painopistettä pehmustettujen istuma- ja makuupaikkojen täyttämisestä ihmisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin? Näin se ainakin hyödyntäisi potentiaaliaan elvyttää sekä ihmisiä, työpaikkoja että suomalaista maaseutua niin Lapissa kuin muuallakin Suomessa.

Matkailualalla riittää varmasti kiinnostavia töitä hyvien asioiden edistämiseksi!

Soile Veijola

Linkki Hitaan ajattelun matkustavan laboratorion kotisivuille:
https://www.ulapland.fi/FI/Kotisivut/Hitaan-ajattelun-matkustavat-laboratoriot

Paras turisti on hidas turisti

Millainen matkailija olisi täkäläisen matkailuelinkeinon kannalta paras mahdollinen? Millainen reissaaja olisi erityisen tervetullut Suomeen?

Paras turisti on hidas turisti

Paras turisti vitkastelee Suomenniemellä hyvän tovin. Hän kuhnailee Mikkelissä päivän pari ja kuluttaa sitten viikon kulkiessaan pikkukylien kautta Kuopioon. Hidas matkailija kylvää rahaa ympärilleen reippaasti enemmän kuin pikavisiitillä Helsingissä tai napapiirillä pistäytyvä tehoturisti. Hidas matkailija pysähtyy pikkukylissä ja toritapahtumissa, käyttää palveluita, maistelee paikallisia erikoisuuksia.

Hakusessa on siis maassamme pitkään ja hartaasti reissaava henkilö. Autolla tai moottoripyörällä ei näin pienessä maassa kuitenkaan kauaa matkailla. Eikä kävellen, siitä pitävät hyttyset huolen. Ja junalla pääsee vain radanvarren paikkakunnille.

Kuva: Outdoors Finland

Paras matkailija liikkuu polkupyörällä. Pyöräilijän hiilijalanjälki on rutkasti pienempi kuin autoilevan tai lentävän turistin. Pyörämatkailija auttaa osaltaan pitämään Suomen puhtaana ja meluttomana. Pyöräily on eettisesti kestävä tapa liikkua paikasta toiseen.

Pyöräilijät ovat matkailijoiden eliittiä taloudenkin näkökulmasta. Kanadalaisen tutkimuksen mukaan pyöräilevä turisti kuluttaa päivittäin kuusi prosenttia enemmän rahaa kuin muut lomailijat. Birminghamin yliopiston selvityksen mukaan pyöräilijät kuluttavat yhtä reissua kohti peräti yhdeksän prosenttia enemmän kuin muut matkailijat. Lisäksi kaksi kolmesta polkupyörävaeltajasta kaavailee palaavansa samalle seudulle uudelleen parin vuoden sisällä. Pyöräilijä kytkeytyy väkevin tunnesitein siihen reittiin ja niihin maisemiin, joiden läpi ponnistelee.

Pyöräilijät tarvitsevat monenlaisia palveluja. Kun on päivän polkenut, on huikea nälkä ja lihaksetkin huutavat hemmottelua. Hotellit ja leirintäalueet, ravintolat, pikaruokalat ja marketit ottavat pyörävaeltajat avosylin asiakkaikseen. Hän tankkaa ruokaa ja juomaa. Hän hierottaa kipeytyneet lihakset, käy ehkä elokuvissa tai museossa, ja ostaa pääsylipun johonkin suomalaiseen kesätapahtumaan.

Kuva: Janne Sinisammal

Pyöräilevä matkailija haluaa päästä tavanomaisten matkakohteiden ulkopuolelle, tutustua paikalliseen elämäntapaan ja ihmisiin sekä hyödyttää paikallistaloutta mikrotasolle saakka. Sähköpyöräturistit pysähtyvät mieluusti lataamaan akkujaan maaseudun nähtävyyksien ja tapahtumien äärelle. Suopotkupallo, eukonkanto ja ilmakitaran soitto ovat Keski-Euroopan vanhoista sivistysmaista saapuville matkailijoille jotain… hmm… erilaista. Iltaviihteen lisäksi pyöräilijät tarvitsevat menopeliensä huoltamiseen ja korjaamiseen erikoisliikkeiden palveluita. Osa polkijoista vuokraa pyörän seikkailuaan varten.

Mahdollisimman pitkäkestoisen Suomessa viipymisen takaava pyöräilyreitti kulkee Helsingistä Utsjoelle. Utsjoen likellä on Nordkapp. Se on Manner-Euroopan pohjoisin maanteitse saavutettava kolkka ja sillä on maaginen vetovoima Keski-Euroopan matkustavaisten kansojen keskuudessa. Nordkappissa käy vuosittain 200 000 turistia.

Helsinki–Nordkapp -pyöräilyreitti

Siinä se on.

Kiihoke, jolla saadaan joukoittain maksukykyisiä saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia pyöräilyatleetteja etenemään hitaasti halki Suomen etelästä pohjoiseen. European Cyclists' Federation ECF eli Euroopan pyöräilyjärjestöjen kattojärjestö onkin linjannut EuroVelo 11 -reitin kulkemaan Helsingistä Jyväskylään ja Kuopioon. Kalakukkokaupungista reitti jatkuu Ouluun, Rovaniemelle ja lopulta Pohjoisen jäämeren rannalle Nordkappiin. Länsi- ja Itä-Suomeen on suunniteltu EuroVelo 10 ja 13 -reitit, joita pitkin pääsee myös matkaamaan etelästä pohjoiseen.

Kuva: RA Torsten Kellotat

Jos fysiikka ja varusteet ovat kunnossa, reilun parintuhannen kilometrin matkan Helsingistä Nordkappiin polkaisee kymmenessä päivässä. Kysykää vaikka saksalaiselta Oliverilta. Suomalainen Dima nautiskeli matkasta pohjoiseen kolmisen viikkoa. Kovakuntoisimmat seikkailijat polkevat reitin tietysti edes-takaisin. Jotkut pyöräilevät itärajaa pohjoiseen ja palaavat lännen rannikkoreittiä etelään – kaksi täysin erilaista Suomea samalla matkalla! Menomatkalla Järvi-Suomi vaihtuu itärajan vaaroihin ja tuntureihin ja paluumatkalla odottavat rannikkoseudun idylliset puukaupungit.

Iso ongelma vain on, että Suomessa EuroVelo -reiteiltä pääosin puuttuvat kyltit ja opasteet. EuroVelo 11 -reitistä ainoastaan alkuosuus Helsingistä Jyväskylään ja muutama pätkä pohjoisempana ovat tältä osin kunnossa. Itärajaa myötäilevä EuroVelo 13 on olemassa vain suunnittelupöydällä. EuroVelo.com -sivustolla ainoastaan Suomen rannikon kiertävä EuroVelo 10 on merkitty valmiiksi.

Kuva: Sanna Kullberg

Kyltit ja opasteet ovat vieraassa maassa vaeltavalle kulkijalle kuitenkin tärkeitä. Ne luovat turvallisuuden tunnetta. Kyltit todistavat, että et ole eksyksissä. Ne kertovat paljonko matkaa on jäljellä majapaikkaan ja mistä löytyy syötävää. Kylteillä on huikea markkina-arvo.

Nordkapp. Kuva: A.Ziemons.

Kiintoisa verrokki Helsinki–Nordkapp -vaellusreitille on Ranskan ja Espanjan rajalta Pohjois-Espanjan halki kulkeva 800 kilometrin pyhiinvaellusreitti, Camino Francés. Santiago de Compostelan katedraalin yhteydessä toimiva pyhiinvaellustoimisto myöntää vuosittain parille sadalletuhannelle vaeltajalle todistuksen pyhiinvaelluksen suorittamisesta.

Camino Francés -reitillä on opasteita 
riittävästi koko 800 kilometrin matkalla. 
Pyhiinvaeltajat eivät tarvitse karttaa.
Kuva: Janne Sinisammal

Pyhiinvaeltajat kuluttavat reitin varren paikkakunnilla vuosittain euron jos toisenkin. Harrastetaanpa hieman matematiikkaa. Camino Francésin patikointi kestää noin kuukauden. Kun lisäksi tiedetään majoitukseen ja ruokaan kuluvan 30–50 euroa päivää kohti, voidaan yhden pyhiinvaeltajan laskea kuluttavan 900–1500 euroa koko reissun aikana. Kun kulkijoiden lukumäärä otetaan kertoimeksi, saadaan selville, että Camino Francés imuroi pyhiinvaeltajilta vuosittain 180–300 miljoonaa euroa.

Erityisinä ”pyhinä vuosina”, jolloin Pyhän Jaakon päivä sattuu sunnuntaille, kulkijoita on tavallistakin enemmän. Edellinen pyhä vuosi oli 2010. Tuolloin pyhiinvaellustodistus myönnettiin 272 412 pyhiinvaeltajalle ja kulutetun rahan määrä nousi edellä käytetyn laskentatakaavan mukaan yli puolen miljardin euron. Todellisuudessa reitin varrella kulutettujen eurojen määrä on aivan tavallisenakin vuotena vielä paljon suurempi, koska läheskään kaikki Camino Francésia pitkin kulkevat eivät päädy tilastoihin. Itsekin olen käynyt patikoimassa tuolla reitillä kymmenkunta kertaa. Näitä retkiä ei kuitenkaan ole tilastoitu, koska en ole viitsinyt jonottaa pyhiinvaellustodistusta tai en ole täyttänyt todistukseen oikeuttavia kriteereitä.

Kuva: Outdoors Finland

Mitä sitten pitäisi tehdä, että Helsinki–Nordkapp -pyöräilyreitti muuttuisi yhtä vetovoimaiseksi matkailukohteeksi kuin Camino Francés?

Aivan aluksi reittiä viitoittavat kyltit ja opasteet on saatava paikoilleen. Asiaa on tähän asti palloteltu liikenneministeriön, liikenneviraston, Pyöräilykuntien verkoston ja Visit Finlandin välillä. Rahoitus on ohjautunut alueelliseen kehittämiseen, eikä valtakunnallisille hankkeille ole herunut paljoakaan. Vaan nytpä meillä on vihdoin liikenne- ja viestintäministeri, joka ymmärtää sekä valtakunnalliset intressit että yrittäjien näkökulman tässä asiassa. Jos Berner hoitaa ministerinpestiä yhtä pontevasti kuin liiketoimia, reittimerkinnät ilmestyvät tienposkeen jo lähitulevaisuudessa.

Reittimerkintöjen lisäksi tarvitaan pätevästi hoidettua viestintää monella kanavalla. YLE voisi kuvata julkkisten pyöräretken Helsingistä Nordkappiin tyyliin ”Polje tähtien kanssa”. Visit Finland voisi kustantaa leegion pyöräileviä bloggaajia ja vloggaajia raportoimaan uudesta eksoottisesta pyörävaellusreitistä. Entä olisiko Suomen Pyöräilyunionilla rahkeita järjestää suuren mittaluokan urheilutapahtuma ”Helsinki-Nordkapp 10 Day Challenge”?

Valtion näkökulmasta Helsinki–Nordkapp -reitin kehittäminen on lähes riskitön investointikohde. Muutaman miljoonan euron panostuksella olisi mahdollista saada aikaan kymmenien tai parhaimmillaan satojen miljoonien eurojen jokakesäinen joukkovaellus ulkomailta Suomeen.

Fiksuinta olisi valjastaa hankkeen viestintää koordinoimaan pieni aloitteleva viestintäyritys, jolla olisi valtava näyttämisen halu. Eikä haittaisi yhtään, vaikka toimitusjohtaja olisi hurahtanut pyöräilyyn. Parasta jälkeä syntyy silloin, kun ammatillinen osaaminen ja intohimo kohtaavat.

Janne Sinisammal

My first experience of a slow-lab and its healing properties – Rovaniemi, June 2016

I was visiting Rovaniemi in Lapland to learn about the vision behind the idea of slow labs.  My contribution, I thought, was to help plan ways in which the slow lab idea might be developed and operationalised, and discuss how its value might be assessed.  So, it could have been similar to most other meetings of academic minds: a little dry, somewhat ‘sterile’, and based entirely on rationality and utilitarianism.

But it was not.

Everyone there was so generous.  Generous of spirit, willingly giving of themselves to me and my colleague, and to others.  They were kind to us and to each other.  And creative.  Creative as in being open to thinking and doing things in different ways, and holding spaces open, so that others could find their creative selves.  And Lapland and its people were quiet and slow.  Quiet and slow in a good way, helping me to slow down, and to feel and experience the love that was all around me.

Therefore, I found myself immersed in a healing environment.  I was not just talking about and discussing the idea of a slow lab, I was IN a slow lab.

Healing is about reconnecting with the essence of yourself, which is a part of the greater truth and soul of the Universe.  The core of that soul is love.   Healing can only occur where there is love and when people feel safe.  And it can be facilitated by that opening up of our imagination, and letting go of the constraints of our physical selves, that is creativity, that is art.

On our way back I said that I felt ‘rejuvenated’ by my first, brief visit to a slow lab.  That was a way of saying that I had experienced healing while there.

What a wonderful experience.  What a great way of developing healing environments.

Paul Dieppe

Aivot nauttivat hitaasta liikkeestä

Kävely tekee aivoille hyvää. Pittsburghin yliopiston tutkimuksen mukaan jo yhdeksän kilometrin kävely viikossa ehkäisee ikääntyvien aivojen kutistumista ja suojelee dementialta. Tutkimukseen osallistui 299 dementiaa sairastamatonta koehenkilöä, joiden keski-ikä oli 78 vuotta. Tutkimuksen alussa 10–15 kilometriä viikossa kävelleiden koehenkilöiden aivojen harmaan aineen määrä oli yhdeksän vuoden kuluttua huomattavasti suurempi kuin vähemmän kävelleillä. Dementoitumisen riski laski puoleen niillä koehenkilöillä, jotka kävelivät eniten. Tutkijat päättelivät, että säännöllinen kävely voi estää ikääntymiseen liitettyjä muisti- ja keskittymiskyvyn ongelmia.

Pittsburghin yliopiston tutkijoiden päätelmät saavat vahvistusta usean amerikkalaisen yliopiston yhteisestä tutkimushankkeesta. Iältään 55–80 -vuotiaat 120 koehenkilöä jaettiin kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä käveli 40 minuutin lenkin kolmena päivänä viikossa ja toinen osallistui lihaskunto-ohjelmaan. Koehenkilöitä seurattiin noin vuoden ajan. Aivot kuvattiin tutkimuksen alussa, keskivaiheilla sekä lopussa.

Kävelyohjelmaan osallistuneiden henkilöiden hippokampus kasvoi tutkimuksen aikana pari prosenttia. Hippokampus on aivojen osa, joka vaikuttaa keskeisesti muistitoimintoihin. Lihaskunto-ohjelmaan osallistuneiden hippokampus puolestaan kutistui puolisentoista prosenttia. Kävelyohjelmaan osallistuneet menestyivät paremmin myös muistitesteissä ja heidän veressään oli enemmän BDNF-kasvutekijää, joka lisää hermosolujen kasvua aivoissa. Tutkijoiden mukaan hippokampuksen kutistuminen ikääntymisen myötä ei ole väistämätöntä, vaan muistiongelmia voi ehkäistä kävelemällä riittävästi.

Aivojen hyvinvoinnin ja kävelyn yhteydestä saatiin viitteitä myös australialaisessa tutkimuksessa. Tulosten mukaan aivohalvauksesta toipumista nopeuttaisi, jos potilaat saataisiin jalkeille jo vuorokauden sisällä halvauksesta. Kävelykuntoutusta saaneiden kävelykyky palautui nopeammin kuin tavanomaista hoitoa saaneiden. Lisäksi kävelytetyt aivohalvauspotilaat pääsivät nopeammin pois akuuttihoidosta, pääsivät useammin suoraan kotiin, eivät tarvinneet laitoskuntoutusta sekä pärjäsivät paremmin kolmen ja kahdentoista kuukauden jälkeen tehdyissä seurantatutkimuksissa. Tutkimukseen osallistui 71 keskimäärin 75-vuotiasta aivohalvauspotilasta. Myös Suomessa akuuttia sairaalahoitoa saaneiden vanhusten on havaittu kuntoutuvan sitä nopeammin, mitä nopeammin heidät on saatu jalkeille. Vanhusten pitkäaikainen makuuttaminen on suorastaan vaarallista. Sängyssä makaavan potilaan lihasvoima vähenee viitisen prosenttia päivässä.

Luonnon helmassa kävely vaikuttaa aivoihin erinomaisen myönteisesti. Kymmenestä erillisestä tutkimuksesta tehdyn yhteenvedon perusteella päivittäinen kävely luonnossa edistää henkistä hyvinvointia. Essexin yliopiston tutkijoiden mukaan jo viiden minuutin kävelylenkillä on voimakas terapeuttinen vaikutus. Eniten kävelylenkeistä hyötyvät nuoret ja mielenterveysongelmista kuten masennuksesta kärsivät. Vesistön läheisyys tehostaa luonnossa käyskentelyn myönteisiä vaikutuksia.

Janne Sinisammal

Hitaudesta ja vaatimusten vaikeudesta

Kevät työntyy silmille nähtäväksi puiden silmuina, hitaasti aukeavina lehtinä ja vanhan nurmen läpi puskevana vihreänä mattona. Kevät on aikaa, jolloin asiat tapahtuvat yhtä aikaa liian nopeasti ja hitaasti.

Akateemisen maailman kalmanviivat vilistävät silmissä ja huippuunsa viritetyt tehot kaatavat niin henkilökuntaa kuin opiskelijoita ilta illan jälkeen unten maille lattiaa viistävät silmäpussit sängyn laidalla roikkuen. Illalla toivoo yön tuntien kuluvan hitaasti, mutta aamu on aina yhtä nopeasti edessä. Aurinko ei viitsi edes laskea niin mitättömän lyhyen yön vuoksi.

Vanha kansa sanoi, että hiljaa hyvä tulee. Tämän ajan ministerit puhuvat ripeiden tulosten puolesta ja aikaa mitataan rahassa. Kummallista mittaustuloksissa on, että jos aikaa kuluu paljon, rahaa tulee vähän ja toisinpäin. Yhteiskunnan vaatimusten mukaan lyhyessä ajassa täytyy tulla paljon tuloksia, siis rahaa. Mutta syntyykö kiireellä uusia ajatuksia, oivalluksia, onnellisuutta?

Taiteeseen ja tutkimukseen saa kulumaan sekä rahaa että aikaa, mutta tulokset antavat usein odottaa itseään, eivätkä ne aina ole halutun luonteisia. Taide opettaa tekijälleen ennen kaikkea kykyä sopeutua odottamattomiin tapahtumiin, hukkamateriaalin tuottamiseen, epäonnistumisiin ja joskus harvoina hetkinä ihmeisiin, kykyyn lentää ja nähdä näkymättömiä maailmoja. Taide opettaa kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että jonakin päivänä työ alkaa kantaa.

Hitaan ajattelun ja toiminnan puolesta ovat puhuneet monet kansainvälisesti tunnetut tutkijat eri aloilta. Aivotutkijat varoittavat muistin ylikuormituksesta, hoppuilun ja hosumisen tyhmentävästä vaikutuksesta. Taide ja luovuus, humanistinen sivistys ja inhimillisesti hyvä elämä on julistettu talouskasvua tärkeämmäksi (ks. Nussbaum M.C. Talouskasvua tärkeämpää. Gaudeamus, 2011). Humanistinen sivistys rakentuu kuitenkin hitaasti, eikä luovuus ole nopeuslaji. Aikamme vaatimukset ovat vaikeasti toteutettavissa, kun pitäisi pystyä yhtäaikaisesti etenemään nopeasti sekä syvyyssuunnassa että eteenpäin. Miten siinä edes ehtii huomata, tuliko matkalla vastaan jokin uusi ja ihmeellinen otus, tuntematon laji, ennenkuulumaton ääni, jos vauhti on kuin maantiekiitäjällä?

Aika vaatii innovaatioita, uusia keksintöjä, jotta ihmiset tulisivat onnellisimmiksi. Sillä kaiketi uusien keksintöjen tarkoitus on lisätä onnea ja elämän mielekkyyttä? Hitaan ajattelun liikkuvat laboratoriot tutkivat hyvää elämää, syvyyteen ja korkeuksiin kurkottavia elämyksiä. Liikumme ihmiselle luontaisella vauhdilla, kävelytahtia, joskus ehkä hiukan hölkäten. istumme ja ihmettelemme. Välillä liike voi olla vain pään sisäistä, ajatusten ajelehtimista.

Meillä on päämäärä: oppia kiirehtimään hitaasti.

Jaana Erkkilä