Vähälläkin pärjää

Odotin muutama viikko sitten ystävää sunnuntain iltapalalle ja aamulla päätin mennä metsään poimimaan paljon sieniä ja marjoja. Lajien suhteen olin ajatellut keskittyä tatteihin ja puolukoihin. Suuntasin keruumatkalle kohti Ounasvaaraa tarkoituksena kerätä paitsi iltapalavärkit myös luonnonantimia talven varalle. Ei tarvinnut kauaa vaaralla vaeltaa, kun totesin, että paljosta saaliista on turha haaveilla.

Suomalainen sanalasku kertoo, että paljon kanssa aina pärjää. Olosuhteet kertoivat minulle, että vähänkin kanssa on pärjättävä. Niin päätin kerätä vähän sieniä ja marjoja. Arvioin tilanteen uudelleen ja luovuin tarkoista toiveista niin sieni- kuin marjalajin suhteen. Oli helppo tehdä uusi päätös kerätä kaikkia mahdollisia näkyvissä olevia lajikkeita. Aloin kävellä rauhallisesti ja annoin katseen kulkea sammalikossa, jäkälän seassa, pitkin varvikkoa ja kas, sieltähän löytyi variksenmarjoja, muutamia puolukoita ja jopa mustikoita. Sain pussillisen kangassieniä ja loputtomasti metsän tuoksua. Suoalueen yli kävellessä ilman täytti suopursu, kostea sammal ja silmää hellivät murretun punaisen sävyt aluskasvillisuudesta, mättäistä, upottavan kosteuden uumenista.

Vähälläkin siis pärjää. Sain kerättyä iltapalaa varten tarvitsemani antimet. Sain myös lempeän muistutuksen kaikenlaisen määrällisen suhteellisuudesta. Muistin ajan parinkymmenen vuoden taakse, jolloin lapset olivat pieniä, opetustyö vei aikaa ja työhuoneelle oman taiteen pariin oli kova hinku. Silloin ei tuntikaan ollut liian vähän, kun sen saattoi käyttää jonkin työvaiheen tekemiseen omien projektien parissa. Työ meni eteenpäin, vaikka hitaasti. Lyhytkään aika ei ollut liian vähän pitkässä juoksussa.

Paljosta vähään kääntyneen metsäretkeni jälkeen olen käynyt useamman kerran Ounasvaaralla keräämässä vähän marjoja. Kun saalista ei juuri ole, katse on tarkentunut ja silmä oppinut näkemään marjat aluskasvillisuuden seasta. Saalis on ollut materiana mitattuna muutama desilitra tunnin kävelyn aikana. Aistikokemuksina ja ajatuksina olen saavuttanut paljon enemmän kuin mikään mittayksikkö voi kertoa. Olen tarkentanut värihavaintojani, eritellyt syksyisen metsän tuoksuja, kuunnellut niin hiljaisuutta kuin yhtäkkisiä äänimaisemia. Jossakin määrittämättömässä paikassa ylleni lehahti parvi pikkulintuja, aloitti kirkkaan soinnin ja sitten ääni vaikeni. Suussani maistui variksenmarjan raikas mehu.

Olen alkanut kysellä itseltäni, miten vähässä on vielä liikaa, ylimääräistä hälyä autenttisen läsnäolon tiellä. 

Jaana Erkkilä